Siirry sisältöön
Mitä Raamattu sanoo pahansuopaisuudesta? Synonyymi on sanalle ilkeys. Mikä tekee ihmisestä ilkeän ja miksi siitä on tullut ilmiö, kun ei ole mitään positiivista sanottavaa, vaikkapa silloin, kun henkilöt eivät ole tavanneet muutamaan vuoteen tai vuosikymmeniin. Matt. 15:18–20 sanotaan: ”Mutta se, mikä tulee suusta ulos, lähtee sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä saastuttavat ihmisen, mutta pesemättömin käsin syöminen ei saastuta ihmistä.” Ensimmäisessä Pietarin kirjassa luvussa 3:10 asiaa perustellaan ”Sillä: joka tahtoo rakastaa elämää ja nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahasta ja huulensa vilppiä puhumasta.” Efesolaiskirje puolestaan neuvoo (4:29–30) …
Muistan talvilomani isovanhempien luona Poltavassa: pakkasaamut, savun tuoksun uunista ja puiden hiljaisen rätinän. Jo lapsena tunsin, että jouluun valmistautuminen ei ole kiirettä, vaan pitkä, lämmin rituaali, joka yhdistää ihmiset ja ajan. Joulukuussa kylä vaipui vähitellen pimeyteen: päivät olivat lyhyitä, peltotöitä oli vähän, ja illat pitkiä kuin langat, joita isoäiti kehräsi. Hän sanoi aina: ”Talvi kokoaa ihmiset yhteen, jotta he eivät unohtaisi toisiaan.” Siksi juuri silloin vilkastuivat illanvietot, tyttöjen ja nuorukaisten kokoontumiset. Isoäidin talossa, jo hänen nuoruudestaan lähtien, kokoontuivat naapuruston tytöt ja myöhemmin naiset: yksi kehräsi, toinen kirjoi juhlapaitaa, kolmas koristeli pyyheliinaa uudella ornamenteilla. Naurun ja työn lomassa kuuluivat vanhat laulut …
”Kadonnut taikakristalli ja pysähtynyt, pimeä karuselli… ne eivät voineet olla sattumaa,” pohti Kipinä. Tähtiluupin avulla hän seurasi johtolankoja: silpuksi revitty joulukortti, puoliksi syötyjä pipareita ja paperi, jossa joululaulun sanat oli viivattu yli. Kipinä seurasi vihjeitä yli peltojen ja metsien, kunnes saapui kirkon pihaan. Kirkkoon oli kokoontunut lapsia perheineen kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Laulu kantautui pihamaalle saakka, mutta sen soinnissa oli jotain surullista. ”Joulun taika on kadoksissa,” kuiskasi kirkon portailla istuva vanha hiirineiti, itsekseen ihmetellen. Samassa Kipinä huomasi metsän laidassa liikettä ja tutun hahmon istumassa kuusen alla. Se oli Rämeparta, metsän peikko, joka asui suon reunassa sammalkiven alla. Sen parta oli pitkä ja täynnä neulasia, ja sen silmissä loisti yksinäinen tuli. Peikon kourassa kimalsi tuttu kristalli. “Minä vein tämän,” …
Elävää Järviseutua digikuvina
