Mutta mennään varsinaiseen asian ytimeen: Elettiin vuotta 1952 ja Suomi oli saanut kunnian järjestää sodanjälkeisen eka Olympialaiset. Se oli jo suuri saavutus ns. kansainvälisestikin katsottuna näin pienelle maalle. Raskaista sotavuosistakin oli kulunut vasta muutama vuosi. Jäljellä oli vielä raskaiden sotakorvausten maksu-urakka.
Itse olin tuohon aikaan vähän yli 10-vuotias, mutta Helsingin kisoja olin yhtenä tiiviisti seuraamassa. Ehkä se johtui siitä, että elin Inankylän lähettyvilla tunnettujen Tampion veljesten naapuristossa. Jos missä, niin siellä seurattiin olympialaisten menoa. Olin poikien luona usein nähty vieras. Siellä putkiradio oli jatkuvasti auki ja äänessä. Muistan vaan eräänkin kerran, miten isä-Einari ilmestyi poikien kamariin holkki-Saimaa suupielessä pitkin nenänvartta katsoen ja totesi: Eikö tuo vähempikin jo riittäisi. Olisi kaikenlaista muutakin tekemistä. Näin jälkikäteen ymmärrän pienen torpan isän huolet.
Radiosta tuli heti avajaisten jälkeen pieni sekava tiedote, että tilaisuuden avajaisten yhteydessä oli sattunut sellainen kommellus, että avauksen kestäessä oli mikrofoonin kiivennyt valkopukuinen nainen. Joka englantiaan puhuen oli esittänyt maailman rauhaa toivottavan vetoomuksen. Kisojen pääorganisaattori Erik von Frenckell sai avustajien myötävaikutuksella hienovaraisesti siirrettyä puhujan syrjään.
Myöhempi tutkimus osoitti, että kyseessä oli saksalainen 23-vuotias opiskelija Barbara Rotbrant Pleyer, jota myöhemmin alettiin kutsua Rauhanenkeliksi. Mainittakoon, että hän oli varautunut esittämään jalon aatteensa seitsemällä eri kielellä. Valitettavasti protokolla ei antanut sitä mahdollisuutta hänelle. Nuoren opiskelijatytön suuresta haaveesta tuli torso yritys. Puhetta ei koskaan kuultu, ja hänet lennätettiin jo seuraavana päivänä takaisin Saksaan.
Lappajärveläisellä opiskelijatytöllä oli nuoresta iästään huolimatta olla elämässään kerrankin ns. maailman keskiössä. Jorma Meller ansaitsee täyden tunnustuksen tuodessaan tämän jo 70 vuotta vanhan asian tapetille.
Ainakin minulle, joka olen saanut elää mielestäni pitkän elämän, tämä asia selkisi aivan täydellisesti. Toivottavasti monelle muullekin tällaisen ikäpolven henkilölle asiaa ratkeaisi. Itselläni se on ollut aivojen ns. ”takalohkossa” nämä kaikki vuosikymmenet, mutta en ole vaan saanut potkua asian selvittämiseksi. Nyt voin laittaa luukun kiinni ja huokaista helpotuksesta.
Aarre Kupila, ex-evijärveläinen
